Ruodon yksi sivuhankkeista on löytää uusia mielenkiintoisia kalastuskohteita ympäri maailman. Tällä kertaa satuimme Google Earthista löytämään pohjoisen Ural-vuoriston kupeesta mielenkiintoisia vesistöjä.

Ruoto Triben aktiivijäsen Dmitri teki edeltävän talvena töitä löytääkseen kontakteja Venäjältä, jotta retkemme Siperiaan onnistuisi. Tarkkaa tietoa vesistöjen kalakannoista ei ollut. Epävarmat tietolähteet kertoivat vesistöissä asustelevan suurta rautua ja komeaa siperialaista harjusta. Alue on luonnonpuistoa, joten alueelle pääsemiseen täytyi anoa viranomaisilta lupaa kuukausia ennen reissua.

Pohjoisen Ural-vuoriston itäpuolella, Ob-joen varrella sijaitsevassa Salehardissa toimii Yamal Tours niminen Venäjän valtion omistama yritys. Yamal Toursin maastokulkukalustolla ajattelimme pääsevämme lopulliseen kaukaiseen kohteeseemme Ural-vuoristoon. Salehard on hyvin eristäytynyt n. 40 tuhannen ihmisen asuttama kaupunki, jonka asukkaista osa on paikallisväestöä, nenetsejä, mutta suurin osa kaasutehtailla elantonsa tienaavia kanta-venäläisiä.

Tiesimme jo etukäteen että retkessä olisi melkoisen seikkailun ainesta, joten emme asettaneet reissulle oikein minkäänlaisia tavoitteita tai tarkkoja suunnitelmia. Yamal Toursilta ennen reissua saatu tieto kohteesta sekä reissun yksityiskohdista olivat hyvin epämääräisiä ja nekin vaihtelivat useaan kertaan ennen reissun alkua. Alunperin heillä oli tarkoitus viedä meidät erään joen yläosille, josta laskisimme kumilautoilla alavirtaan. Sen jälkeen heidän suunnitelmat kerkesivät vaihtumaan reissumme osalta lukuisia kertoja. Loppujen lopuksi heillä oli tarkoitus viedä meidän venäläisvalmisteisella suokulkuneuvolla kahdelle järvelle, josta laskisi joki. Näille järville emme kuitenkaan koskaan päässeet…

Kohti tuntematonta

Seikkailumme alkoi Helsingin rautatieasemalta, jossa kömmimme järjettömän matkatavaramäärän kanssa Moskovaan vievään junaan. Tolstoi-junan ravintolavaunu oli kokemus jo sinänsä. Ravintolan tasokkaat venäläiset herkut vetivät vertoja parempienkin ravintoloiden ruuille. Ravintolavaunussa viihdyimme pitkälle yöhön ja aikainen aamuherätys tuntui raskaalta, varsinkin kun tiesi että kaikkien matkatavaroiden kanssa oli vielä päästävä juna-asemalta lentoasemalle Moskovan ruuhkaisella metrolla. Kun tästä hikisestä taipaleesta oli vihdoin selvitty, Yamal Airlines lennätti meidät lopulta yli parituhatta kilometriä koilliseen. Yamal Airlinesin matkatavaroiden ylipainomaksut eivät onneksi olleet kalliita; vain n. 2€/kg.

Salehardin Lentoasemalla meitä oli vastassa Yamal Toursin autokuski, joka vei meidän heti ensimmäiseksi heidän suurimman turistinähtävyytensä luokse, eli napapiirille ja sitä varten rakennetulle modernille monumentille. Monumentilla meille ojennettiin ylväästi diplomit todisteeksi siitä että olemme käyneet napapiirillä. Tämä hieno dokumentti tulee aina olemaan kunniapaikalla olohuoneissamme… tai sitten ei…

Hotellissa levätyn yön jälkeen meitä tultiin hakemaan matkanjärjestäjän puolesta. Nyt astuisimme tähän Venäläiseen kuusipyöräiseen hirviölaitteeseen, tietämättä että millaisiin seikkailuihin se meidät veisi. Yamal Toursilta matkalle lähti kuski, sekä hänen apumies. Samalla kyydillä erämaahan lähti lomalta palaava luonnonpuiston valvoja, sekä paikallisen lehden valokuvaaja. Auto pakattiin täpötäyteen kaikenlaisia tarvikkeita ja ruokia. Aluksi älyttömän suurelta vaikuttanut kulkuneuvo tuntui lopulta todella ahtaalta. Ahtauduttuamme ajoneuvoon, totesimme että tästä tulee tosi pitkä matka…

Matkaa kohteeseemme kerrottiin olevan aluksi 100km erittäin huonokuntoista soratietä, jonka jälkeen toiset 100km pelkkää maastoajoa. Matkanopeus olisi n. 10-30km tunnissa, tosin vain mikäli ongelmia ei ilmaantuisi. Tässä vaiheessa usko matkanjärjestäjän ammattitaitoon ja laitteiden toimivuuteen oli vielä tallessa, joten uskalsimme hypätä kyytiin. Hirviölaitteen ilmapallomaiset renkaat pomppivat kuoppaisella soratiellä ja matkustamossa oleminen vaati jatkuvaa keskittymistä. Välillä päät osuivat pompuissa kattoon ja joka paikasta mistä pystyi pitämään kiinni, oli puristettava rystyset valkoisina jatkuvasti.

Loputtomalta tuntuneen pomppukyydin jälkeen pysähdyimme vihdoinkin ensimmäisen kerran. Piti tarkistaa huonokuntoisen sillan kunto, josta äskettäin oli tippunut vastaavanlainen ajokki. Käsittämättömän huonokuntoista siltaa oli korjattu muutamalla parrulla, joten kuskimme lähti turvallisin mielin ylittämään siltaa. Kyytiä soratiellä tuntui kestävän loputtomasti, kunnes kuskimme ilmoitti että olemme puolivälissä. Tästä kohtaa poikkeaisimme maastoon ja edessä olisi toinen samanmoinen matka, tosin paljon hitaammalla etenemisvauhdilla.

Helvetillistä maastoa jossa kulkemiseen ihmistä ei ole luotu

Maasto oli käytännössä pelkkää suota ja eipä aikaakaan kun ajokkimme kuusi jättiläismäistä rengasta sutivat ensimmäisen kerran tyhjää. Oppaamme kertoivat että tänä vuonna routa oli elokuuhun mennessä sulanut yllättävän syvälle ja suot olivat erityisen upottavia. Tästä ensimmäisestä suonsilmästä pääsimme onneksi ylös vinssin avulla, sillä muutaman kymmenen metrin päässä sattui kasvamaan kitukasvuinen puu, mikä ei ollut lainkaan tavanomaista loputtomalla suolla. Ajatus tietenkin heräsi että mitäs sitten, kun sitä puuta ei satu olemaan lähellä?

No, sehän sitten käytännössä selvisikin muutaman kymmenen kilometrin jälkeen, kun vastaan tuli erityisen upottava ja laaja suo. Keskellä suota, mahdollisimman kaukana jokaisesta puusta, sutivat renkaat jälleen pahaenteisesti. Siihen meidän ”uljas” ratsumme sitten upposi. Miehen korkuisista renkaista pilkotti vain jokunen sentti vetisen turpeen seasta. Se että miten auto sieltä ylös saisi, tuntui lähinnä mahdottomalta ajatukselta. Jopa oppaidemme ilmeistä ja eleistä näki että ideat olivat nyt todella vähissä. Me asiakkaina osasimme tehdä asialle vielä vähemmän, joten kaivoimme tavaroiden seasta oluet ja sikarit. Niinpä sitä oltiin siperialaisella suolla polvia myöten turpeessa olutta juoden ja sikaria poltellen. Ei stressaaminen ainakaan nyt auttaisi.

Oppaamme hääräsivät auton ympärillä, yrittäen toinen toistaan epätoivoisempia kikkoja auton ylös saamiseksi, saaden auton uppoamaan aina vain syvemmälle. Onneksi kuitenkin mukana ollut luonnonvalvoja muutaman tunnin suossa seisomisen jälkeen kypsyi tilanteeseen ja päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä. Lähdimme tarpomaan kilometrin päässä kasvavaan puureunaan kirves kädessä ja kaadoimme pari puuta. Nämä kun iskisimme ikiroutaan pystyyn, saisimme niihin vinssin kiinni. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen löytyi se oikea tekniikka, jolla sai puut pysymään ikiroudassa. Loppujen lopuksi auto nousi kuin nousikin haudastaan, vaikka alkoi jo tuntumaan että sinne se jää ja joku tulevaisuuden arkeologi sitä joskus ihmettelee.

Pimeässä jossain päin Siperiaa

Eteneminen oli todella hidasta ja pimeä laskeutui yllemme. Emme kerkeäisi määränpäähämme mitenkään järkevässä ajassa. Yllättäen auto kolahti erityisen kovaa johonkin. Olimme pimeydessä ajaneet suoraan suureen kiveen, joka rikkoi ohjaustangon. Tämän jälkeen auto kääntyi vain vaivoin. Tarvittiin molempien kuskien voimia ratin kääntämiseen. Tämä väkisin vääntäminen lopulta rikkoi ohjaustehostimen totaalisesti ja matka tyssäsi sitten siihen lopullisesti. Ihmettelimme että mitäs sitten?

Oppaamme osoittivat meille että meidän pitäisi poistua autosta että he voisivat alkaa rakentamaan auton takaosaan itselle sänkyä. He sanoivat että jossain muutaman kilometrin päässä olisi mökki, menkää sinne. Pieni epäusko siitä että onko siellä mitään ja että kannattaisiko tosiaan pimeän Siperian suohon lähteä sokkona talsimaan valtasi mielen. Mökki ja sänky houkuttelivat siinä vaiheessa kuitenkin niin paljon, että päätimme ottaa reput selkään ja lähteä. Noin kilometrin kuljettuamme mukana ollut paikallisen sanomalehden valokuvaaja oli kuitenkin niin kypsynyt tilanteeseen että päätti jäädä siihen. Hän teki itselleen tulet ja narautti litran vodkapullon auki.  Me muut jatkoimme matkaa.

Pimeää suota tallustellessamme näimme yllättäen suuren liikkuvan tumman hahmon. Sen täytyi olla myskihärkä, jonka vaarallisuudesta oppaamme varoitteli jostain syystä varsin paljon. Nähdessään meidät, iso hahmo kuitenkin lähti pinkomaan poispäin. Myöhemmin reissullamme näimme näitä myskihärkiä useita, eikä yksikään käyttäytynyt erityisen aggressiivisesti, vaan ne tuntuivat varsin lauhkeilta eläimiltä.

Parin kilometrin jälkeen oli huikea tunne löytää mökeille ja tajuta että me selvisimme ainakin tähän pisteeseen. Mökit olivat luontovalvojien mökkejä, johon majoittivat satunnaisia kulkijoita. Meidät ohjattiin nukkumaan suureen lieriön muotoiseen vesisäiliöön, jonka sisällä oli kamina ja patjoja. Kun tynnyrin malliseen ”kämppään” astui, alkoi se heilumaan ja tuntui että se lähtisi pian pyörimään rinnettä alas. No, emme kuitenkaan valittaneet. Pääsimme vihdoinkin kuivaan ja lämpimään.

Vihdoin kalaan!

Seuraavana päivänä herättyämme tajusimme olevamme kristallinkirkkaan joen varrella. Luontovalvojien mukaan joessa olisi runsaasti harjuksia. Kun autosta eikä kuskeista mitään kuulunut, lähdimme tietenkin kalaan. Tiesimme että ainakaan vähään aikaan emme pääsisi jatkamaan matkaa. Joki oli profiililtaan hyvin samantyyppinen kuin useat Pohjois-Norjan kirkkaat joet. Pohja oli lähinnä puhdasta soraa ja pientä kiveä. Paikoitellen hiekka oli kertynyt hidasvirtaisempien joenosien pohjille dyynimäisiksi muodostelmiksi. Jyrkemmät koskiosuudet puuttuivat täysin ja joki mutkitteli melko tasaisen rauhallisesti laakson pohjalla, kuitenkin ilman suurempia suvantoja.

Päiväkorentoja lenteli runsaasti joen yllä ja havaitsimme kalojenkin niitä syövän pinnasta. Jesjes, eli kaloja siis on! Kun vihdoin saimme välineet viriteltyä, tuuli yltyi niin että korennot katosivat ja niin katosivat myös pintakäynnit. Kalastus ei heti auennut meille kovin helposti, muutamia kaloja oli siiman päässä, mutta yllättävän haastavalta homma aluksi tuntui. Vasta kun aurinko alkoi painumaan vuorien taakse, alkoivat harjukset aktivoitumaan. Pienen kosken alta löysimme paljon harjuksia jotka ottivat hanakasti erilaisiin nymfimäisiin perhoihin. Hämmästelimme kalojen kauneutta. Ne eivät olleet ihan tavallisen harjuksen näköisiä. Kaloilla oli suuret evät valkoisilla reunoilla, kuin rauduilla ikään. Kyljissä ja kiduskansissa oli joillakin yksilöillä voimakas sininen hohde. Pää ja suukin olivat hiukan pienemmät kuin kotoisella harjuksellamme. Upeita kaloja!

Illan kalastus oli vähintäänkin hyvää ja jokainen meistä onnistui saamaan useita nättejä kaloja. Suurimmat yksilöt lähentelivät 50 senttiä, eikä yhtään alle 35 sentin kaloja havaittu. Auringon laskeuduttua lämpötila tippui melkein pakkasen puolelle ja kalojen syönti loppui kuin seinään. Lähdimme talsimaan kohti leiriämme, jossa toivottavasti olisi jotain positiivista kerrottavaa ajokistamme. Vaan eipä ollut… Autoa ei pystyisi korjaamaan mukana olevilla tarvikkeilla. Onneksi luontovalvojilla oli satelliittipuhelin, jolla oli otettu yhteyttä Salehardiin, josta oli aamulla lähtenyt telaketjuauto tulemaan kohti leiriä, kyydissään geologeja Jekaterinburgin yliopistosta. Heidän mukanaan saisimme varaosia ja työkaluja. He olisivat täällä vasta yöllä.

Pääsemmekö jatkamaan matkaa?

Seuraavana aamuna heräsimme toiveikkaina. Ajattelimme että vihdoin päästäisiin jatkamaan matkaa kohti määränpäätämme. Majanamme toimivasta vesisäiliöstä ulos kömmittyämme emme kuitenkaan nähneet epäonnista ratsuamme vielä missään. Meidän ”ammattitaitoiset” oppaamme olivat kuitenkin tulleet leirille ja esittelivät autosta irrotettuja rikkinäisiä osia. Kielimuurista huolimatta ymmärsimme että auto saataisiin kuntoon iltapäiväksi. Oppaamme eivät vaikuttaneet olevan reissun epäonnisista tapahtumista oikein millään tavoin pahoillaan. Heidän ilmeistään ja naureskelusta sai pikemminkin sellaisen käsityksen että ”tällaista täällä Siperiassa ja Venäjällä on”. Sana ”normaal” toistui heidän lauseissaan jatkuvasti.

Ai niin, se paikallislehden kuvaaja joka oli jäänyt toissayönä metsään nuotion äärelle… Häntä ei sen jälkeen kukaan ollut nähnyt missään. Huhut kertoivat että hänet oli muutama päivä sen jälkeen nähty nenetsien leirissä jossain lähistöllä. Emme tiedä edelleenkään että kuinka hänelle lopulta kävi…

Päivä lähenteli puoltapäivää ja nälkäkin kurni jo vatsassa, sillä emme olleet saaneet minkäänlaista aamupalaa. Oppaamme olivat ilmeisesti unohtaneet tämän pikkuseikan. Aloimme tonkimaan autosta leirille kannettuja ruokatynnyreitä, mutta emme löytäneet juuri muuta kuin ällöttävän makeita keksejä ja säilöttyä majoneesia. Ystävällisen oloinen luontovalvoja noteerasi ongelmamme ja hän päätti tehdä meille ruokaa. Heillä ei ollut jääkaappia, mutta hän kävi hakemassa jokivedessä kelluvasta metallipaljusta puolentoista kilon harjuksen ja kilonverran sian kamaraa. Kamarassa oli kiinni n. neljän sentin kerros silavaa, joka suurimmaksi osaksi suli pannulle. Kamarapalaset hän paistoi rapeiksi. Suolaamattomalle harjukselle hän ei tehnyt mitään muuta kuin leikkasi sen n. 5×5 sentin paloiksi ruotoineen päivineen. Raaka kala oli siis tarkoitus syödä sellaisenaan, ruotoineen. Vaalean puolikovan leivänkin hän löysi jostain jemmasta. Näistä syntyi maittava lounas, joka siellä Siperiassa nälkäisenä maistui ihan kelvolliselta, vaikka kotona se olisi varmaan jäänyt syömättä.

Pitkän odottelun jälkeen iltapäivällä alkoi kuulumaan kumeaa moottorin mölinää ja arvasimme että kulkupelimme oli vihdoin saatu kuntoon. Tämä sai koko porukkaan liikettä ja lähdimme innoissamme pakkaamaan kamat lähtöä varten. Jos nyt vihdoin päästäisiin määränpäähämme!

Taas matka jatkuu. Vai jatkuuko?

Heitimme kamat auton katolle ja sisätilaan. Luontovalvojat kaivoivat kartat esille ja näyttivät siitä reittiä kuskeillemme. Siitä heräsi tietenkin ajatus että eikö kuskimme oikeasti tiedä minne olemme matkalla ja että eikö heillä todella ollut edes omaa karttaa! No, kun kerran seikkaluun oltiin lähdetty, oli seikkailua jatkettava ja hyppäsimme autoon. Rautujärville päästäkseen oli ajettava pitkän matkaa jokiuomaa pitkin ja joki oli ylitettävä monesta kohtaa. Sekin seikka hiukan jännitti että oliko meidän kuskit koskaan aikaisemmin jokea ylittäneet tällä vekottimella. Meille kerrottiin että auto kuitenkin kelluu tarvittaessa kuuden jättiläismäisen renkaansa varassa. No, se kävi ilmi heti ensimmäisellä joenylityksellä, kun auto lähti voimakkaan virran mukana ajelehtimaan parikymmentä metriä alavirtaan, kunnes renkaat taas koskettivat pohjaa. Tämä episodi sai kaikki autossa olleet valkoiseksi kauhusta, kuskit mukaan luettuna.

Seuraavat joenylitykset tehtiinkin sitten huolellisemmin ja pisin meistä meni kahlaten näyttämään että mistä kohtaa olisi turvallisinta joki ylittää. Matkaa leiriltä järville olisi noin viisikymmentä kilometriä, mutta parinkymmenen kilometrin jälkeen auton ohjaus meni täsmälleen samalla tavalla rikki kuin edelliselläkin kerralla. Kukaan meistä ei jaksanut enää edes reagoida asiaan. Epäonnea oli ollut matkassa jo niin paljon, että se alkoi kyllästyttämään. Oikeastaan ei voisi enää puhua epäonnesta, vaan ihan aidosta ryssimisestä.

Onni onnettomuudessa oli se että auto sattui hajoamaan aivan mielettömän hienon harjuspoolin kohdalle. Joki oli niillä kohdin syvä ja melko hidasvirtainen. Toinen ranta oli loiva ja matala. Toinen taas äkkisyvä ja todella pusikkoinen. Näiden joen ylle kaartuvien pusikoiden alla lymysi paljon suuria harjuksia, jotka aika ajoin kävivät pinnasta hakemassa päiväkorennon välipalakseen. Kun auton korjaaminen tuntui lähinnä epätoivoiselta, päätimme lähteä kalaan. Ymmärsimme oppailtamme että jossain vaiheessa illalla tästä ohi kulkisi se sama geologien telaketjuauto joka oli aiemmin tuonut meille varaosat. Heiltä saisimme apua hätäämme. Koko iltapäivä ja ilta kalastimme pintaperhoilla ja nymfeillä komeita harjuksia, suurimpien yltäessä yli viidenkymmenen sentin. Ei tarvinnut siirtyä tältä laaja-alaiselta unelmien poolilta mihinkään koko illan aikana. Kaloja tuntui poolissa riittävän vaikka kuinka paljon.

Pelastajat

Illan jo hämärtyessä alkoi kuulumaan vuorten takaa voimakasta suuren dieselkoneen jyskettä. Pelastajamme todentotta saapuisivat. Venäläistä panssarivaunua muistuttavan vekottimen tullessa lähemmäksi aloimme kaikki hurjasti viittoilemaan heitä lähemmäksi. Onneksemme he huomasivat meidät ja käänsivät nokan meitä kohti. He olivat menossa samaan leiriin, josta me lähdimme. Pyysimme kyytiä sinne. Hyppäsimme kyytiin ja tarjosimme koko porukalle kuubalaiset sikarit ja vodkapaukut. Oli varsin erikoinen ja hieno hetki poltella kuubalaista sikaria ja juoda venäläistä Vodkaa venäläisessä panssariajoineuvossa Siperiassa.

Tässä vaiheessa olimme jo luopuneet toivosta päästä rautujärville. Aikataulumme eikä viisumimme riittäisi pidentää reissua. Mietimme lähinnä että miten ihmeessä pääsisimme täältä erämaasta pois, takaisin Salehardiin, josta lentomme Moskovaan neljän päivän päästä lähtisi. Leirissä olevalla satelliittipuhelimella saimme yhteyden Salehardiin. Sieltä lähtisi seuraavana aamuna saman firman vastaavanlainen auto tuomaan meille lisää varaosia ja ammattitaitoisemman mekaanikon. Ongelmatilanteessa pääsisimme myös tällä toisella autolla pois. Kuitenkin tuli mieleen se seikka että kuinka helposti tämä toinen samankaltainen auto tänne asti pääsisi, kun meilläkin oli ollut niin suuria ongelmia.

Taas leirissä

Seuraava päivä olisi taas kalastettava näitä samoja harjuksia, saman leirin läheisyydessä. Muuta emme voineet tehdä kuin odottaa. Ei se meille kuitenkaan suuri ongelma ollut, sillä kalastus olisi laadukasta. Lähdimme tällä kertaa leiristä alavirtaan ja löysimme useita hienoja pooleja. Kaloja löytyi varsinkin sellaisista paikoista, jossa puut kaartuivat joen ylle. Suurimmat harjukset hakivat niiden alta suojaa. Jokainen meistä onnistui saamaan komeita harjuksia.

Oppaamme lupasivat tälle päivälle tehdä meille ruokaa ja iltapäivällä lähdimme siinä toivossa leirille syömään. Tarjolla oli keitettyjä ohrajyviä, johon oli sekoitettu nötköttiä, eli säilöttyä lihaa. Ihmettelimme hiukan ruosteessa olevia lihasäilykepurkkeja, jossa luki että se oli tehty Leningradissa. Leningrad ei ole kuitenkaan ollut paikannimenä käytössä vuoden 1991 jälkeen… No, oli se parasta nötkötti-ohrapuuroa mitä me olimme Siperiassa koskaan syöneet.

Illaksi lähdimme vielä kiusaamaan harjuksia, jonka jälkeen takaisin leiriin tultuamme saimme kuulla että Salehardista lähteneistä apujoukoista ei ollut vielä kuulunut mitään. Menimme kuitenkin rauhallisin mielin nukkumaan, sillä muutakaan ei voinut. Vasta seuraavana aamuna apujoukkojen auto saapui leiriin ja he lähtivät saman tien korjaamaan toista autoa, joka oli jämähtänyt kauemmaksi leiristä. Emme sinä päivänä voineet edes kalaan lähteä, sillä emme tienneet että milloin he saisivat auton kuntoon ja voisimme aloittaa paluumatkan. Melkein koko päivä kului leirissä oleskellessa, kukin omalla tavallaan aikaa kuluttaen. Kunnes myöhään iltapäivällä molemmat ajokit saapuivat takaisin leiriin, ehjänä. Voisimme aloittaa pitkän paluumatkan!

Paluumatka

Paluumatka meni kuten tulomatka, tosin ilman suurempia välinerikkoja. Vähän väliä jompikumpi ajokki upposi suohon, mutta tällä kertaa oli aina toinen auto apuna hinaamassa toisen ylös suonsilmästä. Matka oli jälleen todella tuskainen ja pitkä. Perillä olimme vasta seuraavana aamuna. Oli jumalaisen upea olo kun vihdoin pääsi väsyneenä hotellin suihkuun ja lakanoiden väliin nukkumaan.

Seuraavaksi päiväksi meille kaavailtua turistinähtävyyskierrosta supistettiin meidän omasta tahdostamme. Kävimme kuitenkin museossa, jossa esiteltiin paikallisväestön, Nenetsien elämää ja historiaa karussa ympäristössä. Jokainen joutui läpikäymään savurituaalin, jolla pitäisi olla jonkinlainen puhdistava vaikutus. Illalla meille oli varattu ravintolasta pöytä, jossa meille tarjottiin paikallisia herkkuja, kuten raakaa jäistä kalaa ja tietenkin vodkaa. Seuraavana aamu oli melkoisen kankea ja ehdimme juuri ja juuri koneeseen, joka vei meidät pois Siperiasta.

Vaikka reissu oli melkoinen katastrofi, aloimme heti suunnittelemaan ensi vuodelle uutta seikkailuretkeä. Silloin menisimme jonnekin vielä syvemmälle Venäjällä. Matkayhtiönä ei tulisi olemaan Yamal Tours, eikä mikään muukaan Venäjän valtion omistama pulju, vaan joku yksityinen yrittäjä, jolla saattaisi oikeasti olla kiinnostusta että asiakkaat ovat tyytyväisiä…

Teksti: Jan-Peter Pohjola, Ruoto Oy

Kuvat: Joonas Oksanen, Ruoto Oy