Näin kevään koittaessa on hyvä hetki kirjoitella hieman nymfikalastuksesta. Nymfikalastus on luonnonkaloja kalastettaessa yksi tärkeimpiä perhokalastuksen tekniikoita. Minulla itselläni on hieman kaksitahoinen käsitys nymfikalastuksesta. Käytännössä se on hyvin yksinkertaista. Ja toisaalta siinä on runsaasti pieniä asioita, jotka voivat vaikuttaa paljon kalastuksen tulokseen. Itselleni pienen harjuksen nymfikalastus herkillä välineillä on se mieluisin kalastusmuoto. Tässä kirjoituksessa avaan omaa nymfikalastusmaailmaani.

Omaan nymfikalastukseeni ovat vaikuttaneet eniten matkat Tsekkeihin ja Hendsin erinomainen DVD, joka tulee kirjan ”Fly Fishing and Fly Tying II” mukana. Tsekeissä pääsin aluksi tutustumaan tsekkien maajoukkueen silloisen kapteenin Jiri Kliman nymfikalastukseen. Myöhemmin tutusuin myös tsekkien managerin Martin Musilin, sekä useamman heidän maajoukkuekalastajansa tekniikoihin. Jokunen vuosi sitten kalastin nymfeillä myös kahden Italian maajoukkuemiehen kanssa.

Nymfeillä voi kalastaa monella eri tavalla. Uudessa-Seelannissa varsin tyypillistä on laittaa perukkeeseen kelluva indikaattori tai pintaperho ja sen alle yksi tai useampi nymfi. Perinteisempää Euroopassa on käyttää lyhyehköä peruketta kevyen perhosiiman päässä ilman indikaattoreita, jolloin voidaan joko heittää kauemmas ylävirtaan tai kalastaa lähes suoraan vavankärjen alapuolelta. Nyt keskityn itse käyttämääni tekniikkaan, joka on saanut alkunsa niin sanotusta ranskalaistekniikasta ja on tänä päivänä varsin käytetty kansainvälisissä kilpailuissa.

Nymfiperukkeen evoluutio

Nymfikalastuksen tärkein elementti on peruke. Se on kokenut viimeisen kymmenen vuoden aikana melkoisen evoluution. Jiri Klima käytti lyhyttä alle kaksimetristä peruketta. Tämän jälkeen muotiin tulivat pitkät kartioidut perukkeet, jotka saattoivat olla yli 10 metriä pitkiä. Tähän käytin itse joko pitkiä lohiperukkeita tai varta vasten nymfikalastusta varten tehtyjä french leadereita. Mielestäni kartioitu peruke jäi helposti tyvestään kiharaksi ja takerteli vaparenkaissa, joten korvasin sen seuraavaksi tasapaksulla siimalla. Minulla saattoi olla 15 metriäkin tasapaksua siimaa kelalla. Kisasäännöt kuitenkin muuttuivat, kun perhokalastus alkoi muistuttaa liikaa spinflugakalastusta. Perukkeen maksimipituudeksi tuli kaksi kertaa käytetyn vavan mitta. Tämä sääntömuutos toi lajiin mukaan erittäin kevyet ja ohuet perhosiimat korvaamaan peruketta.

Nymfiperukkeeni

Tällä hetkellä nymfisetissäni on mahdollisimman kevyt perhosiima, johon on kiinnitetty tasapaksua punaista monofiilisiimaa noin 3 metriä. Sitä seuraa noin 35 sentin pätkä keltaista siimaa indikaattoriksi ja lopuksi kärkenä on usein hieman yli 2 metriä kirkasta monofiilia tai fluorocarbonia. Kirkkaan siiman pituus riippuu käytettyjen perhojen määrästä ja kalastuspaikan syvyydestä. Punaisen siiman pituus puolestaan sovitetaan niin, että perukkeen kokonaispituus ei ylitä kisasääntöjen maksimimittaa. Hupikalassa korvaisin kevyen perhosiiman pitkällä pätkällä punaista tasapaksua siimaa, jolloin sen pituudesta ei tarvitse kantaa huolta. Käytän punaista monofiilia, koska se näkyy hyvin. Jos varastosta löytyy jo jonkin muun väristä siimaa, kannattaa sitä kokeilla.

Mitä hyötyä pitkästä monofiiliperukkeesta oikein on? Peruke on kehittynyt tällaiseksi, koska perhon halutaan yleensä liikkuvan mahdollisimman vapaasti virran mukana alas jokea. Jos heitetään perhosiimaa veteen kuusi metriä ja nostetaan vapa pystyyn, painuu perhosiima painovoiman vuoksi pussille. Tällä ilmiöllä on kaksi haitallista vaikutusta. Ensimmäiseksi tuntuma siiman päässä oleviin perhoihin häviää, koska perhojen ja kalastajan välissä on löysää siimaa. Toiseksi perhosiima vetää perhoja kohti kalastajaa, jolloin perhot eivät liiku enää vapaasti virran mukana, vaan perhot viistävät. Pitkällä perukkeella pyritään siis poistamaan ylimääräistä haitallista painoa vavan kärjen ja perhojen väliltä.

Käyttämäni punaisen siiman paksuus vaihtelee välillä 0,30mm-0,23mm, riippuen käytettyjen perhojen painosta ja kohdekalan odotettavasta koosta. Kirkkaan kärjen paksuus itselläni on paksuimmillaan 0,18mm ja ohuimmillaan joskus jopa 0,08mm. Keltaisen siiman paksuus valitaan siten, että sen ja kirkkaan kärjen paksuuksilla ei ole solmujen kannalta liian suurta eroa.

Itse käytän nymfikalastuksessa joko kahta tai kolmea perhoa, riippuen olosuhteista ja omasta fiiliksestä. Perhojen väli on usein noin 60 senttiä ja sivuperukkeen pituus 10 senttiä. Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että nymfisettini on rakennettu pelkästään nymfikalastusta varten ja sillä on varsin turha yrittää heittää pinturia.

Vapa ja kela

Harjukselle yleispätevä nymfivapa on mielestäni nelosluokkainen ja kymppijalkainen. Jos kohteena ovat kirjolohet ja taimenet, kannattaa valita käyttöön raskaampi vapa. Olen nymfaillut taimenia menestyksekkäästi seiskaluokkaisenkin vavan kanssa, mutta vitonen tai kutonen ovat usein järkevämpiä valintoja. Joskus pienellä joella on käyttöä myös ysijalkaisille vavoille, mutta oletuksena itselläni on kymppijalkainen vapa. Käyttämäni vavat ovat mielestäni kokotoimisia, mutta kannattaa valita sellainen vapa jonka toiminta miellyttää kalastajaa itseään. Jotkut taitavat nymfaajat käyttävät kärkitoimisia vapoja, joten vavan toiminta lienee enemmän maku- ja tottumisasia. Kevyt vapa on mukavampi käyttää pitkillä kalastusrupeamilla, mutta painoa en koe kriittiseksi tekijäksi. Vavan tunnokkuus on sen sijaan itselleni tärkeä ominaisuus. Hyvällä nymfivavalla pystyy välillä tuntemaan perhojen osumiset joen pohjaan kalastuksen lomassa. Koen tämän tärkeäksi, koska saadun tiedon avulla on helpompaa vaihdella perhon painoa kalapaikan mukaan.

Jotkut haluavat tasapainottaa välineensä kelan avulla. Itse en koe tätä kovin tarpeelliseksi ja käytän mielelläni kevyitä keloja. Toisaalta käyttämäni vavatkin ovat varsin keveitä. Jos käyttää erittäin ohuita perukkeita, voi kelan jarruun kiinnittää hieman huomiota isomman kalan varalta.

Perhot

Tämä tekniikka ei sinänsä vaadi mitään ihmeellistä perhoilta. Ainoa rajoitus on, että perukkeessa pitää olla vähintään yksi edes jonkin verran painava perho, jotta peruketta pystyy viskomaan. Jigikoukut ovat tällä hetkellä muotia, mutta itse kalastelen usein normaaleihin koukkuihin sidotuilla perhoilla. Lähes poikkeuksetta perhoissani on wolframikuula. Kannattaa käyttää niitä perhoja mitä muutenkin käyttää, jos niissä on sen verran painoa, että kalastus onnistuu helposti. Kalastuksen kannalta perhon ehdottomasti tärkein ominaisuus on sen paino. Sopivan perhon pitää aina silloin tällöin kevyesti osua pohjaan. Liian kevyt perho tulee liian pinnassa ja liian painava kolisee kokoajan pohjaan ja jää helposti sinne kiinni. Lisäksi liian painava perho ei oikein kiinnosta kalojakaan. Itse käytän pelkästään väkäsettömiä koukkuja ja suosittelen niitä vahvasti kaikille. Väkäsettömät koukut helpottavat niin kalan kuin kalastajankin elämää.

”Heittäminen”

Kalastaessa en mielelläni pidä yhtään perhosiimaa vavan ulkopuolella, ellei ole aivan pakko. Tässä tekniikassa ei heitetä perhosiiman avulla, vaan kalastus on enemmän pelkkien perhojen heilauttelua veteen. Koska kalastan aina kisasääntöjen mukaisilla välineillä, on minulla kalastuksessa maksimissaan 6 metriä peruketta vavan ulkopuolella. Jos kisasäännöistä ei tarvitse välittää, kannattaa kelalla pitää pidempää peruketta, jolloin etäisyyttä voi kalastuksessa ottaa enemmän tehokkuuden siitä juuri kärsimättä.

Heittoetäisyys, tai oikeammin perhojen viskomisetäisyys, määräytyy käytettyjen perhojen määrästä, painosta ja kalapaikan vaatimuksista. Kalastuksessa kannattaa pitää sellaista määrää peruketta vavan ulkopuolella, minkä vielä helposti hallitsee. Koko ajan ei kannata kalastaa äärimitoilla, jos kalastus siitä kärsii, eikä se ole enää mukavaa. Kalastuksesta pitäisi joskus nauttiakin! Mitä kauemmaksi perhoja joutuu viskomaan, sitä epämiellyttävämpää puuhaa se on. Sopivan painoisilla perhoilla pystyy kyllä kalastamaan mukavasti ihan riittäviltä etäisyyksiltä ilman suurempaa vaikeutta. Nyrkkisääntönä on, että etäisyyttä saa helpommin mitä painavammat perhot on käytössä ja mitä enemmän niitä on perukkeessa. Valeheittoja ei juuri kannata tässä touhussa harrastaa.

Joskus on kuitenkin viskottava pitkälle, jolloin myös perhosiimaa tulee vavan kärjen ulkopuolelle. Tyypillinen tilanne on, että joessa on syvä ja voimakas virta ja oletettu kalapaikka on juuri virran toisella puolella. Tällöin ei auta muu, kuin yrittää jotenkin lingota perhot kovan virran ylitse. Kivaa se ei yleensä ole. Toinen eteen tuleva tilanne voi olla, kun kalat ovat kovin arkoja ja vesi kirkasta. Toisaalta olen usein huomannut, että jos perhoja pitää erityisesti toimittaa kauas, niin onnistumisten määrä on samalla vähentynyt. Siinä riuhtomisen lomassa kun presentaatio, kontrolli ja tarkkuus helposti kärsii. Näissä tilanteissa kannattaa joskus pohtia myös kokonaan tekniikan ja taktiikan vaihtoa.

Kalastus

Kalastaessani heitän perhot lähes poikkeuksetta ylävirtaan. Samalla pyritään pitämään koko peruke indikaattorista ylöspäin poissa veden pinnalta. Perukkeen pitäisi siis mennä kulmassa veden läpi eikä se saisi maata vedessä. Kun perhot ovat molskahtaneet veteen, seurataan perhoja vavalla pitäen niihin tuntuman. Käytännössä voitaisiin ajatella, että perhojen tullessa virran mukana alavirtaan kohti kalastajaa, kalastaja ottaa samalla löysiä siimoja pois. Jos perhot tulevat alaspäin virtaa hitaammin, se on yleensä hyvä juttu. Perhoja ei kannata mielestäni juuri ikinä vetää alavirtaan virtaa nopeammin. Mitä hitaammin perhot valuvat alavirtaan, yleensä sen parempi.

Kun perhot ovat kalastajasta katsoen ylävirran puolella, vapaa joko nostetaan, tai siimaa vedetään sisään tuntuman säilyttämiseksi. Kun perhot ovat kalastajan tasolla ja alkavat valumaan kalastajasta alavirtaan, seurataan niitä perhovavalla ja samalla vavan kärkeä lasketaan. Näin pystytään kalastamaan myös kalastajan alapuolelta ja saadaan perhoille pitkä uitto. Uiton lopussa kannattaa usein antaa perhojen nousta virran mukana pintaa kohden ja vaikka viistättää perhoja johonkin suuntaan ennen uutta heittoa. Usein sanotaan, että uitto kannattaa lopettaa vastaiskuun, jonka jälkeen lähtee heti uusi heitto. Jos huomaat, että kalat ottavat lähinnä alavirran puolelta, ei kannata aina heittää pitkälle ylävirtaan. Toisaalta, jos kalat tuntuvat aina ottavan ylävirran puolelta, kannattaa uusi heitto tehdä jo, kun nymfit ovat kalastajan kohdalla eikä vasta alavirrasta.

Kalat ovat kuitenkin varsin kouluttamattomia otuksia ja niiden joukossa kirjaviisaus on harvinaista. Tämän vuoksi kalat käyttäytyvät joskus ”väärin”. Kannattaa siis kokeilla myös epäortodoksisia keinoja. Joskus nymfien pieni pomputtaminen vapaan uiton lomassa voi olla tehokasta. Joskus alavirtaan nymfien roikottaminen voi olla tehokasta. Kannattaa olla luova ja kokeilla myös erilaisia variaatioita perustekniikasta.

Kaikkia tärppejä ei voi huomata, vaikka luulisi tuntuman olevan miten hyvä. Moni luulee, että tärpit nähdään indikaattorista, mutta uskallan olla osittain eri mieltä. Itselleni indikaattorin tärkein tehtävä on näyttää missä perhot kulkevat. En osaa sanoa, mistä itse tärpit haistan. Mielestäni en niitä juurikaan tiedosta visuaalisesti indikaattorista vaan uskon, että tunnen suurimman osan tärpeistä. Usein vain huomaan, että yhtäkkiä väsyttelen kalaa, eikä minulla ole hajuakaan mitä tapahtui sekuntia aikaisemmin. Joka tapauksessa tarkkana kannattaa olla ja vastaisku pitää tehdä aina jos on sellainen olo. Oli se sitten indikaattorin epämääräinen tai epäluonnollinen liike, tuntuma siimassa tai vain sopiva kihelmöinti selkäytimessä. On parempi tehdä vastaiskuja liikaa kuin liian vähän. Vastaiskuksi usein riittää ranteella pieni terävä nyppäys, jolloin väärän hälytyksen tapauksessa voi antaa perhojen jatkaa töitään vedessä ilman uutta heittoa.

Paikat

Tämä tekniikka toimii aina, kun voidaan kalastaa kohtuullisen läheltä. Jos tarvitaan suurta etäisyyttä, ollaan helposti ongelmissa. Myös laajan tylsän virran kalastus tällä tekniikalla voi olla epäkäytännöllistä, koska tekniikalla ei pysty haravoimaan nopeasti isoja alueita. Tämä tekniikka on enemmän tarkkuustyökalu kuin haulikko millä ammutaan metsään.

Tekniikka oli mielestäni erittäin hyvä esimerkiksi Uudessa-Seelannissa pienehköllä joella, missä kalat olivat syvissä ja kapeissa uomissa puunrunkojen välissä. Niihin paikkoihin pystyi tällä tekniikalla uittamaan perhon tarkasti oikeaan paikkaan. Paikallisten käyttämällä indikaattorivirityksellä ei vastaavaan tarkkuuteen päässyt millään ja mielestäni sain selkeästi enemmän kaloja kuin muut. Myös suomalaisten koskien kalastukseen tekniikka käy erittäin hyvin, kunhan pystyy kahlaamaan riittävän lähelle kalapaikkoja. Tekniikka ei oikein toimi esimerkiksi leveillä, syvillä ja vuolailla niskoilla missä ei pysty kahlaamaan.

Lopuksi

Kun peruke on tekniikassa varsin yksinkertainen, niin mistä tulevat erot saamamiehen ja munat pataan -miehen välillä? Ehkä tärkein tekijä on perhojen paino. Perho ei saa olla liian kevyt eikä liian painava. Tämän jälkeen kannattaa pohtia painavimman perhon paikkaa, onko se päässä vai keskellä. Seuraavaksi tulee perhojen määrä. Itse kalasta käytännössä aina kahdella tai kolmella nymfillä paikasta riippuen, jos säännöt sen sallivat. Tiedän, että useampi huippukalastaja Tsekeistä kalastaa aina kahdella perholla. Lisäksi on syytä pohtia hieman myös perukkeen mittasuhteita, mikä on perhojen väli ja miten pitkä pätkä siimaa on indikaattorin alla. Kun saa tasapainoisen setin kalastettavaan paikkaan, kalastus on helppoa ja tehokasta.

Kuten kaikessa kalastuksessa, veden lukeminen ja liikkuminen ovat tärkeitä. Samaan kohtaan harvoin kannattaa heittää kovin montaa kertaa ja usein liikkuva kalastus on tehokkainta. Kireitä siimoja nymfikalastukseen ja muistakaa pitää roskat pois luonnosta. Monomaster on erittäin suositeltava hankinta kaikille!

Kai Kallio, Fly Fishing Team Finland